Nyt on ollut tapahtumia – suorastaan voisin sanoa, että hetkeksi riittävästi. Naisistomme todella valloittaa Riikanlahtea!
Kun tuuli keskiviikko illansuussa katosi ja matkanteko pysähtyi ajaiduimme Lombardinin varaan – Lombardini vaan päätti toisin, koneraukka ei jaksanut käydä. Tylsän sattuman ja rehellisesti huolimattomuuden vuoksi olimme samanaikaisesti liikkeellä melko heikoilla akkujännitteillä. Polttoaineviaksi päättelin ongelman merellä ja yritinkin auttaa vaihtamalla molemmat, alle viikon käytössä olleet suodattimet. Vedenerottajasta löysinkin jo ongelmaa… mutta itseilmaavana kone vie paljon akkuvirtaa eikä suodattimien täyttäminenkään lopulta auttanut. Nyt oli pulma eli pobleema ja matkaa tässä kohdin määränpäähämme Riikaan yli 40 meripeninkulmaa ja liikumme eteenpäin noin solmun vauhtia, jos sitäkään.
Mietimme tovin -kunnes päätös oli selvä, yritämme lähimpään rantaan. Löysimme kartalta piskuisen Salacgrivan sataman, jonne matkaa meillä 8 mpk:ta. Eteneminen tuuletta, ilman moottoria noin solmun vauhdilla kohti satamaa,jonka sisäänajoa emme tunne ei tuntunut järkevältä. Toisaalta mietimme myös, ettei kukaan mielellään hae meitä yöllä mereltä satamaa. Yritimme tavoitella satamaa suoraa, mutta yhteystietoja emme löytäneet. Päätimme kontaktia Meripelastusta, hinausavun toivossa. Aluksemme todellinen chief operating officer soitti 112: teen kertoen heti että ”no people in a life danger, but…” Kovin oli ystävällistä palvelua ja jo Tallinnan Meripelastusta kertoi näkevänsä meidät tutkassa. Olimme kuitenkin Latvian aluevesillä, joten puhelu ohjattiin siitä Riikaan, jossa palvelutaso vain nousi. Meille luvattiin löytyvän hinausavun ja kun puhelu avun saapumisesta tuli meitä lohduttiin samalla, että Salacgrivassa on alkamassa Rock festivaalit eli ihan kivaan paikkaan pääsette. Nyt en olisi hetkeäkään enää uskonut meidän näkyvän tutkassa – jostain on täytynyt välittyä ihan livekuvaa, VTS-kamerasta tai vielä pahempaa Kuivastun satama-altaasta meihän mega-bileistä. Lilluimme eteenpäin ja melko nopeasti näimme rannasta lähestyvän luotsikutterin. Ehdimme valmistella vetoköydet vinsseille, onneksi. Hymyilevien miesten napattua köytemme kiidimme satama-altaaseen välillä jopa 8,5 solmun vauhtia… köydet lujilla, mutta onneksi veto tuli vinsseille ei knaapeille. Rannassa meitä avusti satamakapteeni jollalla ja rannan ainoan vierasveneen suomalaismies. Kovalla vauhdilla etenivät tapahtumat ja poijuun liukuva veneemme oli siis ilman pakkia. Poijukoukku vauhdissa paikalleen ja voihan sitä poijuun ajaa ensimmäisen kerran tässäkin tilanteessa, eikö?
Rannassa satamamestari kysyi ongelmamme laatua ja sitä millon haluamme konetta korjattavaa, heti vai huomenna? Hämmästelimme hetken korjaajan löytymisnopeutta, mutta sitten ryhdyimme illan viettoon. Kävely pikkuiseen, hiljaiseen kaupunkiin oli avartava kokemus. Löysimme kylän ainoan ravintolan, hiljaisena, mutta ei ongelmaa -iloinen porukkamme sai ravintolan ovet aukeamaan ja listalta sai tilata mitä halusi. Saimme palvelua, juomaa ja ruokaa ennätysnopeasti – aivan täydellistä. Tunnelmamme oli katossa ja hetken huonohetki merellä jo unohtunut. Suloinen ravintola ja omistajapariskunta, jolle mekin taisimme olla eräänlainen hämmästys, naiset merellä. Veneelle paluumme yöntunteina kruunasi portti, joka ei auennut koodilla. Oma pikkuapinamme selvitti esteen notkein lantein ja näin portti aukesi. Tässä siis vastaus myös kysymykseen, miksi veneilijän kannattaa jumpata – meidän miehistön on ainakin kannattaa pysähtyä kunnossa.
Aamulla siis odottelimme taas korjaajaa kello kahdeksan ja tulihan sieltä – satamakapteenimme. Suloinen Gaina, joka puhuu useamman sanan suomea kuin englantia eli kommunikoimme takkuisesti – yhteisen kielen puuttuessa. Ripeästi hän tarttui työntouhuun ja tutkaili konetta joka tavalla – lisäsimme öljyäkin. Pian alkoi osia irrota ja ensin rantaan/pajalle lähti vedenerotin. Seuraavaksi irtosi ”pumpi”, jonka kuulimme olevan kaput. Pumpi tuli sitten takaisin korjattuna ja pian Suominainen sai koittaa startata. Lombardinimme kävi, mutta vielä takkuisesti – nyt syylliseksi löytyi kuitenkin ilmavuoto tuunatussa vedenerottajassa. Koneenkorjausta siis lähes kuusi tuntia ja palkaksi pyydettiin 50euroa. Annoimme hänelle vielä bonusta ja olimme onnellisia, pääsimme matkaan kohti Riikaan. Köydet siis irti ja vilkutusta rannan miehille☺.
Miljardilaatikkoon siis jatkossa vielä polttoainepumppu – onhan tuokin raukka jo neljässä vuodessa pumpannut runsaat 600 tuntia. Jotenkin kaiholla tässä muistelee vanhoja aikoja – ex-appiukkoni kertoi aikoinaan ettei ole vaihtanut mökkiveneensä vesipumppuun edes siipipyörää, ikinä, ja vesi se hänelläkin läpi lurisi, todistetusti. Tämän kesän saldoa siis tässä vaiheessa – vesipumppu, vaihdevaijeri ja nyt polttoainepumppu, mitähän muita osia siis vielä voisi irrottaa/ uusia?
Riikaan saavuimme jo illan hämärtyessä, sateen ripsotellessa kiihtyvään tahtiin. Onneksi löysimme hyvän aisapaikan, johon kiinnittäydyimme nopeasti. Ihanaa, perillä tunnelma voi alkaa. Minun matkani oli sujunut nopeasti, suorastaan durasell-pupumaisesti venettä siivotaan, ajatuksella että voimme rannassa keskittyä kaikkeen mukavaan. Olin siis nälkäinen ja väsynyt… kun sitten olimme lähdössä syömään törmään johonkin käsiään huitovaan huutavan idioottiin, mitä mitä – yrittääkö hän kommunikoida meille? Kyllä – olimme varatulla paikalla sillä tuskin näkyvissä, paikkamme edessä luki Bosan… okei? Olimme myös kuulema laiturin väärällä puolella – tätäkään ei mitenkään ollut merkein ilmaistu saati kerrottu nettisivuilla, joihin olimme tutustuneet jo kaukana merellä. Kuitenkin ennen kaikkea- miksi tuo viiksivallu huutaa kuin idiootti – kielellä, josta en ymmärrä sanaakaan. Olipa vastaanotto, muihin satamiin verrattuna, melko kangistava tervetulotoivotus. Viiksivallu sai minutkin kierroksiin, kipakasti köydet irti ja nopea tempaisi laiturin toiselle puolelle. Huusin kyllä sitten hänelle ajatukseni laiturimerkinnöistä. Tästä vielä mielipiteenvaihtoa jatkossa satamatoimiston kanssa.
Mieletön reissu – Upea naisistomme on selvittänyt hyvällä huumorilla kaikki vaikeudet. Takkuinen reissumme on myös osoittanut ettei onnistuminen ole tärkeintä vaan täydellinen tiimityö sekä hyvän huumorin säilyminen, joka tilanteessa. Kuolemattomaksi lauseeksemme muodostui – ”tulkoon porttikielto, tulkoon porttikielto” ja tuskin voimme koskaan unohtaa poniosastolla matkustavaa Meriä☺.
Polkaisten käyntiin – onneksi Selenassa on matkassa kaksi nahkavekkaria ja niin toteutui tavoitteemme eli irti kello seitsemän. Naapuriveneemme oli saattanut hetken asiaa pohdiskella, ehkä johtuen ”sinikinttujen” yöpalaverin venymisestä yli kahden. Naapurimme erehtyi – meidän veneessä on toimintaa lähes 24/7. Hienosti irrottauduimme veneiden keskeltä, naapurin auttaessa poijukoukkurumpassa – olimmehan sumputettuna keskimmäisenä poijussa. Lähdön tunnelmissa tuli jopa peruskoulu mieleen, välitunnithan on aika valvottuja tilanteita, eikö?
Aikainen aamu oli tyyni ja meri rauhallinen. Konemarssia siis – kohti Kärdlaa. Norjalaisten ylläpitämä yr.no sääpalvelu kertoi onneksi tuulen nousevan niin, että viimeistään kello kolmetoista pääsemme purjehtimaan. Näin tosiaan kävi – pääsimme nostamaan seilejä heti kahdentoista jälkeen ja sitten seilasimmekin hienoa vauhtia perille. Purjehdus saa miehistön liikkeelle, aamupäivän enemmän tai vähemmän latausasennossa ollut miehistökin siis virkosi toimintaan. Purjeiden laskun hetkellä oli jo varsin kipakka tuuli ja saimme jumpata jopa hiukan tosissaan purjeita pakettiin. Paikallinen viranomainenkin ajoi meitä katsomaan, mutta ei jaksanut jäädä odottamaan puheenvuoroa purjeidenlaskun ajaksi. Kärdlaan sisään hyvin merkattua väylää, tosin Navionicsin kartan mukaan pari kaapelia väylältä sivussa – elävä todellisuus ja digitaalinen maailma ei aina tuota samaa totuutta.
Karonmatkassa 