Karonmatkassa

Avainsana: summa summarum

  • Summa Summarum 3. Yksinpurjehdus kotiin Nynäshamnista

    Kokemusrikkaan loman päättämien yksinäiseen viikkoon merellä, on ihan täydellistä. Olin siis merellä, veljeäni lainaten, maailman parhaassa seurassa viikon. On asioita joita ei voi jakaa, eikä pukea sanoiksi, asian kärsimättä.  Yksinäisen viikon voisi varmasti jakaa täydellisesti samoin ajattelevan kanssa, joka myös uskaltaa luottaa fiilikseen ja heittäytyä hetkeen. Jolle meri on virikkeistä paras ja joka viihtyäkseen ei tarvise viihdyttäjää/ seuraa. Silloin ei selitellä, ei avata yhtään keskustelua ” mihin perustuu?”, mennään kun tuntuu siltä ja vaikka päivä loppuisi niin lainataan yöstä tai sitten vaan ollaan, syödään kun on nälkä, ollaan tunteja ihan hiljaa tai sitten avataan ääntä tuulen kanssa samaan tahtiin tai itketään, tietämättä mitä itketään. Luetaan kirjoja, kuunnellaan stereoita liian lujaa tai yöllä ihan hiljaa rakkauslauluja ruotsiksi. Saunotaan yöllä ja päivällä, jutellaan itsekseen tai lokille ja saadaan lintu ehkä säälistä istumaan tutka-antennin päälle hetkeksi. Mietitään elämää, arkea ja juhlaa, menneitä ja nykyisiä, tulevaisuutta. Silloin on lupa olla se tylsä, ylivilkas, rohkea, pelokas, vahva, heikko, surullinen, sairaan taitava, kaikkivoipa, yksinäinen oma itsensä eli seuraihmisenä aika hankala tapaus.

    Nynäshamn – Turku välille mahtui ihan kaikkea. Ongelmia keulapurjeen kanssa ja laakerinrassausta, bikinikelejä ja auringonottoa rannalla ja liikkeessä, saunomista, seurustelua oikeasti kiinnostavien ihmisten kanssa,  täydellistä yksinoloa, purjehdusta ja konetusta, sadetta ja paistetta, elämän suurten kysymysten pohdiskelua ja lopulta hurjan hauska kesäloman lopetusjuhla Nauvossa ”kaverille kanssa” teemalla. Merellä on mutkatonta olla yksin, mutta rantautuessa otan mielelläni apua vastaan. Tätäkin lajia löytyi joka lähtöön, rantauduin yksin säkkipimeässä tyhjään rantaan, yksin kirkkaassa auringon paisteessa muiden katsellessa mitenköhän tuo onnistuu, useimmiten sain kuitenkin mukavasti apua ja välillä auttajia oli oikein useita. Kiitokset kaikille fiksuille, jotka jaksatte auttaa kanssaveneilijää. Autan myös mielelläni itse kaikkia niin hyvin kuin osaan ja ihan kaikessa. Tänä kesänäkin olen yhden koneen käynyt starttaamassa ja teen sen ihan mielelläni.

    Yksinäinen nainen merellä tai ajatus siitä saa ihmiset kertomaan kommentteja, joita ei voi olla miettimättä. Jos nainen voi ajaa autoa niin miksei venettä, onhan tiellä toki paljon ahtaampaa. Tämän kesän suurin totuus on yksinkertaisuudessaan hyvän ystäväni lause ” jos sulla joskus on oikeesti mies niin et voi tuolla lailla seilata koko kesää”… miten totta tämä onkaan ja vaikka parisuhde onkin yhtä kompromissia (kompromissia, jossa tärkeät asiat, kuten asuminen, työnjako perheessä, veneily/mökkeily/vapaa-aika pitää mennä kuitenkin niin kuin mies haluaa) niin olenko oikeasti valmis luopumaan tästä? En ole tapaillut yhtään miestä, joka ei olisi yrittänyt puuttua jotenkin purjehtimiseeni ja/tai veneenomistamiseen. Joitakin häiritsee rahan tai ajan menetys, joillekin purjehdus on liian hidasta etenemistä ( hyvällä tuulella mun vauhti 7-8 solmua, koneella 8 solmua – kuitenkin moottoriveneellä taloudellinen matkavauhti 8-9 solmua ja polttoainetta kuluu niin, että seteleitä voisi repiä tasaiseen tahtiin) toisia liika itseriittoisuus tai se, että minä omistan veneen eikä hän. Yksinpurjehtiva nainen ei myöskään oikein tue kenenkään miehisyyttä vaan päinvastoin. Siinä saattaa miestä kannustavat lauseet kuten ”oletpa taitava merenkulkija rakkaani”, jäädä sanomatta ja ihailevat katseet luomatta. Mutta kukapa pyörällä tai autolla ajoakaan komppaisi?!? Sitä siis pohtimaan, vaihtaisinko tämän parisuhteeseen vai jatkanko edelleen linjalla enemmin pari suhdetta kuin parisuhde. Ehkä aikanaan otan varttuneenpien ja viisaampien neuvoista vaarin ”hiukan avuttomampi kannattaisi olla” tai sitten vaan, ortopedin mieliksi, etsin sen vahvan, joka säästää niveliäni!

    Summa summarum… istun veneen salongissa Lillholmenissä ja syksy on pimeimmillään. Tänä syksynä olemme olleet lasten kanssa liikkeellä pari kertaa ja yksinäni olen seilannut kolme viikonloppua. Talvi lähestyy ja on pian on aika lopettaa tältä kaudelta. Tämän kesän keksintöjä on nyt aika listata:

    – lapset on ihania ja seikkailu heidän kanssaan vasta onkin ihanaa, tätä lisää!

    – vene kotirannassa on kiva juttu, mitä helpommat ympyrät sen parempi.Vene talveksi myös Turkuun, vaikka ei ihan kotipihalle niin lähelle kuitenkin.

  • Summa summarum 1. äiti-lapsipurjehdusta Tku- Kööpenhamina

    Kesäloma ja  huikea selainen on takana päin. On aika pukea sanoiksi ne kaikki ajatukset, jotka lomani herätti. Tämä osuus reissussa herätti voimakkaitakin tunteita ihmisissä kun kerroin suunnitelmastani. Osan mielestä olin varmasti uhkarohkea, toisten mielestä vain ihan hullu ja jotkut yrittivät saada minut luopumaan koko reissusta. Onneksi oli niitäkin, joiden mielestä on hienoa, että uskallan itehdä mitä osaan ja voin viedä lapset seikkailulle, jota he eivät unohda. Osaamisen ilo oli meillä yhteinen tunne – saikohan kaikki Suomen lomailevat lapset kokea samaa kesälomallaan?  Näitä seikkailuja edessä varmasti monta kesää – lasten suunnitelmana on ensi kesänä seilata Puolaan. Siellä on vielä halvempaa ja pääsemme seilaamaan viiden valtion aluevesillä, vaikka Roope ei Venäjälle haluaisikaan. Nyt on leikekirja aloitettu –  keräämme talven ajantietoa Balttian maista. Ensimmäinen lehtiartikkeli on jo kansiossa ja siitä voimme lukea Liettuan nimen tarkoittavan sadetta ja sen että tuhat kiloinen Visentti asuu  Liettuan metsässä. Äidin biologian ja maantiedon  tietämys kun on kovin vajaata ko. alueelta

    Lapset, omat ja lainatut, aivan huikeita. Kun lapsia ehtii kuunnella ajalla ja ajatuksella, niin siellä se viisaus pesii. Lapset aidoimmillaan, pohtimassa suuria tai pieniä kysymyksiä, tuottaa sellaista mielihyvää josta ei saa kyllikseen. On hienoa saada seurata heitä ja  mikä mahdollisuus kuulla ja tulla kuulluksi lasten elämässä.  Miehistön jäseninä on vaikea löytää otollisempaa oppijaa kuin kymppi+ ikäinen poika. Hän on ihana suorittaja, josta onnistuminen on suurin mahdollinen palkinto. Kädentaidot ja koordinaatio on kohdallaan ja kun siihen lisätään vaihtelevasti rohkeutta, niin siinä se miehistöoppilas parhasta päästä.

    Tuulet ja ilmat ei meitä alkumatkasta suosineet olimme liian monena päivänä liian kovassa kelissä. Rasmus oli aluksen kalojen ruokkimisen mestari ja ansaitsi siis eniten tikkareita. Toisaalta, tämän jälkeen meillä ei koskaan saaristossa tuule liikaa ja minnekään  ei ole pitkä matka. Kaikenlaiset puuhdetyöt tai purjehduksen aikana tehtävät hauskat jutut jäi tekemättä, keli oli ensimmäset puolitoista viikkoa yksinkertaisesti liian kova.Kaikki tuuli alle 14 m/s on ok… harmi, että miltei joka päivä tuulta oli enemmän. Voimakkaisiin tuu
    liin kun vielä yhdistetään kylmyys niin , huh, kesää kaipasimme. Voi suloinen Sassnitz, siellä tuli suloinen kesä luoksemme, niin alkoi jää sulamaan ja lapset uimaan. Meri oli edelleen kylmää, mutta kesä ja uiminen kuuluu yhteen ja siellä uivat he. Joka rannasta ja veneen perästäkin fendarien kanssa.

    Lasten kanssa joka kesä joku tietty ennakkoon mainostettu juttu on pop. Meillä Legoland oli se ja varsin onnistunut. Onnen ilmeitä seuraillessa meidän legofanin kasvoilla, siinä tuli joka euro tienattua ihan vaan sanoitta takaisin. Toisten mielestä Legolandin laitteet olivat varmasti se hieno juttu. Huono ei ollut myöskään yllätyslöytö – Tanskan pisin köysirata, 270 metriä, Bornholmissa. Siellä miehistön huimapäät laskivat kalliolta alas järveen huikeat 270 metriä. Suunnitelmana on hyvä, että lapset saa odottaa jotain tiettyä hauskaa ”heidän juttua” koko kesäloman.

    Meidän lapsilla oli pomona, äiti, joka on kuin komppanjan johtaja. Siinä laitettiin työt jakoon melko tasan, välillä tiskasi koko komppanja välillä vain joukon vähiten puuhannut. Ruokaa laittoi kaikki ja kauppaankin kantoavuksi valjastettiin lapset. Sitten siivottiin ja kaikilla oli tietysti oma homma tai oikeastaan hommia. Hienolla tiimillä kaikki sujuu ja miten hyvin lapset ym,äryäbätkään, ettei yksi aikuinen voi tehdä kaikkea. Lasten tekemä ruoka opetti minut syömään ketsuppia, mutta pikkukokit loihtivat usein omasta mielestää  maailman parasta ruokaa. Hienointa kaikessa kuitenkin – yhdessä tekemisen ja olemisen hienous. Tätä tulen vielä kaipaamaan vuosien päästä.