Kokemusrikkaan loman päättämien yksinäiseen viikkoon merellä, on ihan täydellistä. Olin siis merellä, veljeäni lainaten, maailman parhaassa seurassa viikon. On asioita joita ei voi jakaa, eikä pukea sanoiksi, asian kärsimättä. Yksinäisen viikon voisi varmasti jakaa täydellisesti samoin ajattelevan kanssa, joka myös uskaltaa luottaa fiilikseen ja heittäytyä hetkeen. Jolle meri on virikkeistä paras ja joka viihtyäkseen ei tarvise viihdyttäjää/ seuraa. Silloin ei selitellä, ei avata yhtään keskustelua ” mihin perustuu?”, mennään kun tuntuu siltä ja vaikka päivä loppuisi niin lainataan yöstä tai sitten vaan ollaan, syödään kun on nälkä, ollaan tunteja ihan hiljaa tai sitten avataan ääntä tuulen kanssa samaan tahtiin tai itketään, tietämättä mitä itketään. Luetaan kirjoja, kuunnellaan stereoita liian lujaa tai yöllä ihan hiljaa rakkauslauluja ruotsiksi. Saunotaan yöllä ja päivällä, jutellaan itsekseen tai lokille ja saadaan lintu ehkä säälistä istumaan tutka-antennin päälle hetkeksi. Mietitään elämää, arkea ja juhlaa, menneitä ja nykyisiä, tulevaisuutta. Silloin on lupa olla se tylsä, ylivilkas, rohkea, pelokas, vahva, heikko, surullinen, sairaan taitava, kaikkivoipa, yksinäinen oma itsensä eli seuraihmisenä aika hankala tapaus.
Nynäshamn – Turku välille mahtui ihan kaikkea. Ongelmia keulapurjeen kanssa ja laakerinrassausta, bikinikelejä ja auringonottoa rannalla ja liikkeessä, saunomista, seurustelua oikeasti kiinnostavien ihmisten kanssa, täydellistä yksinoloa, purjehdusta ja konetusta, sadetta ja paistetta, elämän suurten kysymysten pohdiskelua ja lopulta hurjan hauska kesäloman lopetusjuhla Nauvossa ”kaverille kanssa” teemalla. Merellä on mutkatonta olla yksin, mutta rantautuessa otan mielelläni apua vastaan. Tätäkin lajia löytyi joka lähtöön, rantauduin yksin säkkipimeässä tyhjään rantaan, yksin kirkkaassa auringon paisteessa muiden katsellessa mitenköhän tuo onnistuu, useimmiten sain kuitenkin mukavasti apua ja välillä auttajia oli oikein useita. Kiitokset kaikille fiksuille, jotka jaksatte auttaa kanssaveneilijää. Autan myös mielelläni itse kaikkia niin hyvin kuin osaan ja ihan kaikessa. Tänä kesänäkin olen yhden koneen käynyt starttaamassa ja teen sen ihan mielelläni.
Yksinäinen nainen merellä tai ajatus siitä saa ihmiset kertomaan kommentteja, joita ei voi olla miettimättä. Jos nainen voi ajaa autoa niin miksei venettä, onhan tiellä toki paljon ahtaampaa. Tämän kesän suurin totuus on yksinkertaisuudessaan hyvän ystäväni lause ” jos sulla joskus on oikeesti mies niin et voi tuolla lailla seilata koko kesää”… miten totta tämä onkaan ja vaikka parisuhde onkin yhtä kompromissia (kompromissia, jossa tärkeät asiat, kuten asuminen, työnjako perheessä, veneily/mökkeily/vapaa-aika pitää mennä kuitenkin niin kuin mies haluaa) niin olenko oikeasti valmis luopumaan tästä? En ole tapaillut yhtään miestä, joka ei olisi yrittänyt puuttua jotenkin purjehtimiseeni ja/tai veneenomistamiseen. Joitakin häiritsee rahan tai ajan menetys, joillekin purjehdus on liian hidasta etenemistä ( hyvällä tuulella mun vauhti 7-8 solmua, koneella 8 solmua – kuitenkin moottoriveneellä taloudellinen matkavauhti 8-9 solmua ja polttoainetta kuluu niin, että seteleitä voisi repiä tasaiseen tahtiin) toisia liika itseriittoisuus tai se, että minä omistan veneen eikä hän. Yksinpurjehtiva nainen ei myöskään oikein tue kenenkään miehisyyttä vaan päinvastoin. Siinä saattaa miestä kannustavat lauseet kuten ”oletpa taitava merenkulkija rakkaani”, jäädä sanomatta ja ihailevat katseet luomatta. Mutta kukapa pyörällä tai autolla ajoakaan komppaisi?!? Sitä siis pohtimaan, vaihtaisinko tämän parisuhteeseen vai jatkanko edelleen linjalla enemmin pari suhdetta kuin parisuhde. Ehkä aikanaan otan varttuneenpien ja viisaampien neuvoista vaarin ”hiukan avuttomampi kannattaisi olla” tai sitten vaan, ortopedin mieliksi, etsin sen vahvan, joka säästää niveliäni!
Summa summarum… istun veneen salongissa Lillholmenissä ja syksy on pimeimmillään. Tänä syksynä olemme olleet lasten kanssa liikkeellä pari kertaa ja yksinäni olen seilannut kolme viikonloppua. Talvi lähestyy ja on pian on aika lopettaa tältä kaudelta. Tämän kesän keksintöjä on nyt aika listata:
– lapset on ihania ja seikkailu heidän kanssaan vasta onkin ihanaa, tätä lisää!
– vene kotirannassa on kiva juttu, mitä helpommat ympyrät sen parempi.Vene talveksi myös Turkuun, vaikka ei ihan kotipihalle niin lähelle kuitenkin.
Lauterhornista jatkoimme Lickershamniin katsomaan Gotlannin korkeinta raukkia, joka kohoaa 27 metrin korkeuteen. Yritimme jopa purjehtia, mutta jouduimme luopumaan siitä hauskuudesta melko nopeasti. Onneksi on Lombardini aluksessa ja hänen pillithän on putsattu ihan jo varoiksi… Nyt olisi keittämisen riski lähellä. Matkalla ranskalaista piirakkaa saaristolaisin mauin ja tiedän – nämä meidän ruokapäivitykset on toivottomia kun meillä on aina niiiiiin kiire .
Tuuli jaksoi puhaltaa koko viikonlopun kovaa tai vielä kovempaa. Perjantaina merelle melkein myrskylukemissa. Ei ollut Airistolla ruuhkaa, vain muutamia veneitä. Säätiedotus oli onnistunut peloittelemaan veneilijät jäämään laitureihin. Me kuitenkin, rennosti sivumyötäistä, pelkällä reivatulla keulapurjeella.
Karonmatkassa 